Huomenna alkaa kesä. Virallisesti. Tänään pakkailen tavaroita ainakin kuukauden tarpeisiin: vaatteita, ratsastuskamoja, käsitöitä, työkaluja. Sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä lomallansa tarvitsee.
Meitä onkin nyt useampi lähtijä. Ei niinkään kaksilahkeisia, mutta sitäkin useampi nelijalkainen. Sulo, Suomen suloisin suomenhevonen matkustaa omassa yksiössään, eli trailerissa koko pitkän matkan mehevän ja tuoreen ruohon äärelle. Tähän asti vihreä on ollut vain hetkellistä herkkua, kun on päässyt hiukan maistamaan ratsastuksen jälkeen, ettei maku pääsisi unohtumaan.
Perillä odottavat Suomen toiseksi suloisin suomenhevostyttö Kajsa ja minullekin uusi tuttavuus friisiläisruuna Graaf. Eiköhän sillä poppoolla yksi kesä mene, luulisin. Isä ja äiti (ja puoli kylää, siltä tuntuu) on viikon aikana rakentanut laitumelle katoksen, pystyttänyt aidantolpat ja vetänyt sähkölangat. Siinä ne heposet sitten ovat aivan käden ulottuvissa joka päivä... Eihän tällaista onnea ole kuin unissa, ehkä.
Lisäksi lähtee koiramme Finita, tottakai. Hän on jo tottunut mökkeilijä, pitää myyrät ja sammakot ojennuksessa ja on varsinainen pro lintujen pesäpuuhien seuraamisessa. Kun aamulla aloittaa, on illalla niin naatti, että kiipeää vapaaehtoisesti jyrkät vintinportaat ja unohtaa jopa minun vahtimisen.
Uusimpana leirinjäsenenä mukaan pääsee vasta eilen Espanjasta kotiutunut tummasilmäinen hurmuri, Max. Max on vuoden ikäinen, pentumainen, mutta yllättävän rauhallinen tapaus, joka tuli meille odottamaan pääsyä omaan kotiin. Tiedä sitten tarviiko sitä kauempaa hakea, mutta lähdetään nyt ainakin kokeilemaan, miltä yhteiselo tuntuu.
Pentu tuntuu olevan varsin avoin ja hellyydenkipeä, joten ainakin alku näyttää lupaavalta. Mutta mikä siinä on, että kaikki espikset (kahden koiran kokemuksella) on niin omalaatuisia excuse my language pissallakävijöitä?? Finita meille tullessaan kyykkäsi ihan minne vaan, keskelle tietä, mieluiten puolijuoksussa, kun taas Max, joka on siis poikakoira, ei nosta jalkaa eikä sen enempää kyykikään. Lorottelee vaan mennessään eikä edes merkkaile, jossa taas Finita (tyttökoira) on tänäkin päivänä mestari. Ei ymmärrä. Kadulla on vissiin niin kiire koko ajan, eikä kai siellä ole vihreää eikä nurmikkoja niin tarjolla. No, Finitan tavat muuttuivat "suomalaisimmiksi" aika pian, joten ehkä tuolla gigolollakin on vielä toivoa...
Mutta takaisin mökille. Kelitkin näyttävät paranevan loppuviikosta eteenpäin, joten eiköhän me pärjätä. Villa su Casan ovi on ystäville aina auki . Pojatkin ovat tulossa kukin aikanaan, ja tuntuvat olevan innoissaan jopa hevosista ja niiden hoitamisesta.
Ja minulla riittää hommia eläinten ja ystävien lisäksikin. Ikkunanpokien ja aitalautojen maalaamista, huussin tuunaamista, verhoiltavien huonekalujen riisumista, mattopyykkiä, ratsastamista. Otan luonnollisesti myös kutimet ja virkkuukoukut mukaan, ja ompelukonehan siellä onkin jo.
Ja ajatella, saan aamuisin herätä valoon, kävellä aamukasteessa ja kuunnella elämää.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
Minusta tulee isona verhoilija!!!
Niin siinä nyt pääsee sitten käymään. Hain kolmeen alan aikuiskoulutukseen ja jokaiseen pääsin haastattelujen kautta sisään. Vielä viivyttelen päätöksen ääneen sanomista, mutta luulen, että olen päätökseni tehnyt. Meikäläinen on sitten syyskuusta lähtien kokopäiväinen sisustus- ja verhoilualan opiskelija. Great!!
Olen niin ikionnellinen, että olen tieni löytänyt tässä myllerryksessä. Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä, kun päätin itseni, oman terveyteni ja ja perheeni vuoksi ottaa ns. ritolat hektisestä ja ei enää palkitsevasta päivätyöstä ja antaa aikaa uuden syntymiselle. Toki kivenä kengässä oli muutakin, mutta yksi tärkeimmistä ajatuksista oli: voisin viimein tehdä asioita, joita en ole enää vuosiin ehtinyt, jaksanut enkä uskaltanut tehdä toteuttaakseni omia haaveita ja lopettaa sitku-elämän siihen. Hitto, kerranhan täällä eletään.
Yksi näistä monista oli itsensä sivistäminen ja sitä kautta kansalaisopiston kurssit. Eihän minulla ollut koskaan aikaa eikä mahdollisuuttakaan sitoutua yhtään mihinkään, mutta heti syksyllä varasin itselleni paikat sekä vaateompelu- että verhoilukurssille. Niin, ja entisöintikurssille, joka osoittautuikin paikan päällä koristemaalauskurssiksi. Olin väärällä kurssilla, väärässä paikassa ja vääränä päivänä. Jotain, mihin vain minä pystyn.
Vaatteiden ompelijaa minusta ei tule (sen vähän jo arvasinkin), eikä täyspäiväistä koristemaalaajaa, mutta verhoilu vei meitsien heti ensimmäisestä kerrasta lähtien mennessään ja tarjosi juurikin sopivanlaista haastetta. Lähdin vähän niin kuin kokeilemaan, ostin tuolinkin 30 eurolla edellisenä iltana kirpparilta, jotta olisi edes jotain tekemistä. Ja siitä romusta tuli 4 päivän kurssin aikana niin kaunis!
Joku sen verhoilun ytimen osasi niin hyvin kiteyttää: kun paskasta saa priimaa. Harjoitellut olen kovasti, kursseilla ja itsenäisesti ja aina se lopputulos jaksaa innostaa ja yllättää. Mitähän se sitten on, kun oppii oikein perinteisen verhoilun salat, jousineen, vietereineen, kaikkineen. Puhumattakaan, että oppii eri tyylilajeista ja tekniikoista, saati että pääsee sooloilemaan omatoimisesti poikkitaiteellista. Sitä odotellessa.
Onneksi on ihania ystäviä, keitä olen saanut ja voinut auttaa harjoituskappaleiden muodossa. Eihän tätä työtä opi kuin käsin tekemällä, harjoittelemalla. Onneksi on myös ystäviä, jotka vinkkaavat hellää huomiota tarvitsevista tuoleista, sohvista, pöydistä, kaapeista, you name it. Niitä alkaa olla nurkat väärällään, odottamassa parempia päiviä. Ja ystäviä, jotka kysyvät minulta neuvoa entisöintiasioissa, minulta, joka pääsi ekaa kertaa entisöintikurssille vasta pari viikkoa sitten! Mutta ei se mitään, sehän vain haastaa minua oppimaan lisää tästä kiehtovasta alasta. Ja onneksi on ystäviä, jotka välittävät tätä ilosanomaa kertomalla eteenpäin taipumuksistani esittelemällä tekeleitäni somessa ja vinkkaamalla avuntarvitsijoille. Kasvattaa kummasti uskoa tulevaan, että käsityöllä ja rakastamallaan työllä voi tulevaisuudessa tuoda leipää pöytään.
Jopa TE-toimisto uskoo minuun, vaikkei tällaisia aloja juuri tuetakaan. Kirjoitin sydänverellä perustelut hakiessani tukea työttömyysetuudella tuettuun omaehtoiseen opiskeluun, ja sain siihenkin myönteisen päätöksen. Eli latu on nyt auki. Sitä ennen toteutan vielä yhden haaveen. Vietän heppatäyteisen heinäkuun mökillä. Sulo ja pari muuta hevosta tulevat mökkiä ympäröiville maille laiduntamaan ja minä saan leikkiä hetken hevostilallista. Sen jälkeen onkin hyvä lähteä kuluttamaan koulunpenkkejä.
Olen niin ikionnellinen, että olen tieni löytänyt tässä myllerryksessä. Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä, kun päätin itseni, oman terveyteni ja ja perheeni vuoksi ottaa ns. ritolat hektisestä ja ei enää palkitsevasta päivätyöstä ja antaa aikaa uuden syntymiselle. Toki kivenä kengässä oli muutakin, mutta yksi tärkeimmistä ajatuksista oli: voisin viimein tehdä asioita, joita en ole enää vuosiin ehtinyt, jaksanut enkä uskaltanut tehdä toteuttaakseni omia haaveita ja lopettaa sitku-elämän siihen. Hitto, kerranhan täällä eletään.
Yksi näistä monista oli itsensä sivistäminen ja sitä kautta kansalaisopiston kurssit. Eihän minulla ollut koskaan aikaa eikä mahdollisuuttakaan sitoutua yhtään mihinkään, mutta heti syksyllä varasin itselleni paikat sekä vaateompelu- että verhoilukurssille. Niin, ja entisöintikurssille, joka osoittautuikin paikan päällä koristemaalauskurssiksi. Olin väärällä kurssilla, väärässä paikassa ja vääränä päivänä. Jotain, mihin vain minä pystyn.
Vaatteiden ompelijaa minusta ei tule (sen vähän jo arvasinkin), eikä täyspäiväistä koristemaalaajaa, mutta verhoilu vei meitsien heti ensimmäisestä kerrasta lähtien mennessään ja tarjosi juurikin sopivanlaista haastetta. Lähdin vähän niin kuin kokeilemaan, ostin tuolinkin 30 eurolla edellisenä iltana kirpparilta, jotta olisi edes jotain tekemistä. Ja siitä romusta tuli 4 päivän kurssin aikana niin kaunis!
Joku sen verhoilun ytimen osasi niin hyvin kiteyttää: kun paskasta saa priimaa. Harjoitellut olen kovasti, kursseilla ja itsenäisesti ja aina se lopputulos jaksaa innostaa ja yllättää. Mitähän se sitten on, kun oppii oikein perinteisen verhoilun salat, jousineen, vietereineen, kaikkineen. Puhumattakaan, että oppii eri tyylilajeista ja tekniikoista, saati että pääsee sooloilemaan omatoimisesti poikkitaiteellista. Sitä odotellessa.
Onneksi on ihania ystäviä, keitä olen saanut ja voinut auttaa harjoituskappaleiden muodossa. Eihän tätä työtä opi kuin käsin tekemällä, harjoittelemalla. Onneksi on myös ystäviä, jotka vinkkaavat hellää huomiota tarvitsevista tuoleista, sohvista, pöydistä, kaapeista, you name it. Niitä alkaa olla nurkat väärällään, odottamassa parempia päiviä. Ja ystäviä, jotka kysyvät minulta neuvoa entisöintiasioissa, minulta, joka pääsi ekaa kertaa entisöintikurssille vasta pari viikkoa sitten! Mutta ei se mitään, sehän vain haastaa minua oppimaan lisää tästä kiehtovasta alasta. Ja onneksi on ystäviä, jotka välittävät tätä ilosanomaa kertomalla eteenpäin taipumuksistani esittelemällä tekeleitäni somessa ja vinkkaamalla avuntarvitsijoille. Kasvattaa kummasti uskoa tulevaan, että käsityöllä ja rakastamallaan työllä voi tulevaisuudessa tuoda leipää pöytään.
Jopa TE-toimisto uskoo minuun, vaikkei tällaisia aloja juuri tuetakaan. Kirjoitin sydänverellä perustelut hakiessani tukea työttömyysetuudella tuettuun omaehtoiseen opiskeluun, ja sain siihenkin myönteisen päätöksen. Eli latu on nyt auki. Sitä ennen toteutan vielä yhden haaveen. Vietän heppatäyteisen heinäkuun mökillä. Sulo ja pari muuta hevosta tulevat mökkiä ympäröiville maille laiduntamaan ja minä saan leikkiä hetken hevostilallista. Sen jälkeen onkin hyvä lähteä kuluttamaan koulunpenkkejä.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Mikä tekee sut onnelliseksi?
Menin kysymään kysymyksen Facebookissa. Ihan rändominä, kun nyt tuli kyseisen, erittäin mieluisan biisin sanat mieleen.
Ensinnäkin havahduin huomaamaan, että eihän facessa kukaan kysy keneltäkään mitään. Tai kysyy, mutta ihan kuten minäkin: Onko Kärcher hyvä, mihin menisit syömään, oletko koskaan käynyt Palma de Mallorcalla. Mutta eihän kukaan oikein koskaan kysy, mitä sulle kuuluu tai miltä susta tuntuu. Kaikki kertoo sen mitä haluaa itsestään kertoa ihan kysymättä, oma-aloitteisesti, omista lähtökohdista.
Toisekseen, mitä tuollaiseen kysymykseen sitten vastaat, ettei mennä turhan henkilökohtaisuuksiin etkä paljasta itsestäsi liikaa? Facessa kun ei kukaan kuitenkaan kerro muuta kuin sen, mikä näyttää hyvältä ulospäin eikä sitä, mille tuntuu sisältäpäin. Tai jos kertoo, eihän siihen oikein osaa suhtautua. Tykätäkö vai kommentoida, vai onko parempi kuitenkin olla kommentoimatta. Ettei vaan tule sanottua jotain väärää, mentyä liian henkilökohtaisuuksiin, rajojen yli.
No, rohkea ystävä vastasi kysymykseeni ja kertoi omat onnellisuuden lähteensä ja heitti yllärinä vastapallon. Nooo mitäs siihen sitten vastaat kuin perhe, ystävät ym. perusjutut, ympäripyöreästi, tottakai.
Toinen ystävä taas otti aivan eri linjan. Hän luetteli pitkät litaniat vaikka mitä, ja siinä vaiheessa oma vastaus tuntuikin jo ihan sikasuppealta. Miksi mä en huomannut luetella vuodenaikoja tai mainitaruokia? Tai tajunnut ajatella vähän laveammin ihan normielämää, pikkujuttuja?
Siinäköhän se piileekin se onnellisuuden ydin? Keskitymmekö me vain suuriin linjoihin? Tuntuuko sinustakin, ettei pieniä asioita viitsi edes mainita, kun "ne nyt vaan on tällaisia..." Jääkö meillä samalla huomaamatta ja sisäistämättä ne elämän oikeat onnentuojat? En minä tiedä.
Siitä syystä haastankin tästä hyvästä sinut ja myös itseni miettimään niitä oikeita arjen onnellisuuden lähteitä. Löytyykö niitä ilman fanfaareja tai rahaa tai huomiota? Eikä tämä ole mikään positiivisuushaaste. Tai on, mutta ei johtopäätöksiä tarvitse kertoa sen enempää minulle kuin muillekaan. Pääasia, että itse mietit ja itse huomaat.
Ps. Biisi on muuten Jujun "onnelliseksi". Kuuntele se ja mieti mikä sut tekee onnelliseksi.
https://www.youtube.com/watch?v=ScJPpUiaT8U
Ensinnäkin havahduin huomaamaan, että eihän facessa kukaan kysy keneltäkään mitään. Tai kysyy, mutta ihan kuten minäkin: Onko Kärcher hyvä, mihin menisit syömään, oletko koskaan käynyt Palma de Mallorcalla. Mutta eihän kukaan oikein koskaan kysy, mitä sulle kuuluu tai miltä susta tuntuu. Kaikki kertoo sen mitä haluaa itsestään kertoa ihan kysymättä, oma-aloitteisesti, omista lähtökohdista.
Toisekseen, mitä tuollaiseen kysymykseen sitten vastaat, ettei mennä turhan henkilökohtaisuuksiin etkä paljasta itsestäsi liikaa? Facessa kun ei kukaan kuitenkaan kerro muuta kuin sen, mikä näyttää hyvältä ulospäin eikä sitä, mille tuntuu sisältäpäin. Tai jos kertoo, eihän siihen oikein osaa suhtautua. Tykätäkö vai kommentoida, vai onko parempi kuitenkin olla kommentoimatta. Ettei vaan tule sanottua jotain väärää, mentyä liian henkilökohtaisuuksiin, rajojen yli.
No, rohkea ystävä vastasi kysymykseeni ja kertoi omat onnellisuuden lähteensä ja heitti yllärinä vastapallon. Nooo mitäs siihen sitten vastaat kuin perhe, ystävät ym. perusjutut, ympäripyöreästi, tottakai.
Toinen ystävä taas otti aivan eri linjan. Hän luetteli pitkät litaniat vaikka mitä, ja siinä vaiheessa oma vastaus tuntuikin jo ihan sikasuppealta. Miksi mä en huomannut luetella vuodenaikoja tai mainitaruokia? Tai tajunnut ajatella vähän laveammin ihan normielämää, pikkujuttuja?
Siinäköhän se piileekin se onnellisuuden ydin? Keskitymmekö me vain suuriin linjoihin? Tuntuuko sinustakin, ettei pieniä asioita viitsi edes mainita, kun "ne nyt vaan on tällaisia..." Jääkö meillä samalla huomaamatta ja sisäistämättä ne elämän oikeat onnentuojat? En minä tiedä.
Siitä syystä haastankin tästä hyvästä sinut ja myös itseni miettimään niitä oikeita arjen onnellisuuden lähteitä. Löytyykö niitä ilman fanfaareja tai rahaa tai huomiota? Eikä tämä ole mikään positiivisuushaaste. Tai on, mutta ei johtopäätöksiä tarvitse kertoa sen enempää minulle kuin muillekaan. Pääasia, että itse mietit ja itse huomaat.
Ps. Biisi on muuten Jujun "onnelliseksi". Kuuntele se ja mieti mikä sut tekee onnelliseksi.
https://www.youtube.com/watch?v=ScJPpUiaT8U
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Love lives in my garden eli puutarhajuttua kesän kunniaksi!
En ole oikein koskaan ollut mikään ihan älyttömän innokas puutarhuri, mutta uusi elämä on herättänyt kiinnostuksen siihenkin. Ainakin jossain määrin. Ja mökillä se on vähän pakkokin kiinnostaa, sillä muuten juolaheinät ja kyntöpelto, jota myös nurmikoksi kutsutaan, jäisivät ennalleen eivätkä näin olisi eduksi muuten niin ihanalle paikalle.
Mutta aloitin pienimuotoisesti, oman kotimme etupihasta, joka on muutaman vuoden, suurimmaksi osaksi uupumuksestani johtuen, ollut täysin retuperällä. Onhan sitä yritetty, mutta yritykset ovat jääneet aika laihoiksi, tehty mitä on ollut pakko ja mitä on jaksettu tehdä. Pihaan on kuitenkin vuosien aikana kasaantunut monenlaisia kiviä, osa ostettuja ja osa itse kerättyjä, joten kasveja lukuunottamatta kaikki muu oli jo olemassa.
Suurin urakka oli kaivaa vanhat pikkukivet pois koko alueelta ja putsata ne. Entinen suihkulähteen paikka täytettiin uudella mullalla, peittelin koko alueen katekankaalla ja asettelin putsatut ja pestyt kivet kankaan päälle, hiukan uuteen järjestykseen. Lisäksi istutin muutaman pienen havupuun sekä mehikasvin joukkoon. Vanhat noppakivet asettelin uudelleen, pihaa rajaamaan.
Toin Kroatian matkalta Bosnia-Hertsegovinan puolelta yhden maanpeittokasvin, jonka viimein istutin. Se on tuo vaalein osa tuossa keskellä, ja se on jo alkanut tekemään uusia alkuja.
Otimme käyttöön myös isompia ruukkuja, jotka ovat olleet toimettomina takapihallamme. Istutin niihin vähän havuja, kukkaa ja "roikkuvaa" ja asettelimme ruukut terassin kulmiin.
Samansävyistä valitsin mustiin, hieman pienempiin ulkoruukkuihin ja ne koristavat nyt portaita. Odottelenkin jo kovasti, että kasvit kasvaisivat hieman pidemmiksi ja korkeimmiksi, jotta asetelmista tulisi oikein muhkeat :)
Viimeinen projekti, tosin vielä keskeneräinen, on istuttaa yrttejä omaksi keittiöpuutarhaksi ulko-oven viereen, aurinkoiselle paikalle. Ruukut ja muu rekvisiitta löytyy jo, mutta multa loppui kesken. Samoin köynnöskasvit odottavat uutta ruukkua, jotta pääsevät kiipeilemään rauhassa ylöspäin. Siinäpä siis tämän päivän ohjelmaa... Koristelin hyllyn valkoiseksi maalatulla kelopuun oksalla ja ripustelin oksille pieniä kynttilälyhtyjä. Niistä nautitaan sitten, kun kesäillat alkavat taas pimentyä. Mutta siihen ei ole kiire, eihän!
Mutta aloitin pienimuotoisesti, oman kotimme etupihasta, joka on muutaman vuoden, suurimmaksi osaksi uupumuksestani johtuen, ollut täysin retuperällä. Onhan sitä yritetty, mutta yritykset ovat jääneet aika laihoiksi, tehty mitä on ollut pakko ja mitä on jaksettu tehdä. Pihaan on kuitenkin vuosien aikana kasaantunut monenlaisia kiviä, osa ostettuja ja osa itse kerättyjä, joten kasveja lukuunottamatta kaikki muu oli jo olemassa.
Suurin urakka oli kaivaa vanhat pikkukivet pois koko alueelta ja putsata ne. Entinen suihkulähteen paikka täytettiin uudella mullalla, peittelin koko alueen katekankaalla ja asettelin putsatut ja pestyt kivet kankaan päälle, hiukan uuteen järjestykseen. Lisäksi istutin muutaman pienen havupuun sekä mehikasvin joukkoon. Vanhat noppakivet asettelin uudelleen, pihaa rajaamaan.
Toin Kroatian matkalta Bosnia-Hertsegovinan puolelta yhden maanpeittokasvin, jonka viimein istutin. Se on tuo vaalein osa tuossa keskellä, ja se on jo alkanut tekemään uusia alkuja.
Otimme käyttöön myös isompia ruukkuja, jotka ovat olleet toimettomina takapihallamme. Istutin niihin vähän havuja, kukkaa ja "roikkuvaa" ja asettelimme ruukut terassin kulmiin.
Samansävyistä valitsin mustiin, hieman pienempiin ulkoruukkuihin ja ne koristavat nyt portaita. Odottelenkin jo kovasti, että kasvit kasvaisivat hieman pidemmiksi ja korkeimmiksi, jotta asetelmista tulisi oikein muhkeat :)
Viimeinen projekti, tosin vielä keskeneräinen, on istuttaa yrttejä omaksi keittiöpuutarhaksi ulko-oven viereen, aurinkoiselle paikalle. Ruukut ja muu rekvisiitta löytyy jo, mutta multa loppui kesken. Samoin köynnöskasvit odottavat uutta ruukkua, jotta pääsevät kiipeilemään rauhassa ylöspäin. Siinäpä siis tämän päivän ohjelmaa... Koristelin hyllyn valkoiseksi maalatulla kelopuun oksalla ja ripustelin oksille pieniä kynttilälyhtyjä. Niistä nautitaan sitten, kun kesäillat alkavat taas pimentyä. Mutta siihen ei ole kiire, eihän!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)