Entä pipo, jonka olen luvannut jo ajat sitten ystävälle? Aloitin senkin kai kolme kertaa eri langoilla ja eri tyyleillä, ja viimein kun työ lähti etenemään, kaikesta lankamäärästä huolimatta JUURI SE lanka loppui. Ja on näköjään loppunut lähialueiden Prismoista ja Cittareistakin. Mitä sitten, jos lankaa ei enää koskaan löydy? Joudun joko tekemään koko pipon uudelleen alusta lähtien tai virkkaamaan siihen erivärisen kärjen. "Näin sen suunnittelinkin", heh.
Aloitetut sukanvarret ja keskeneräinen pipo.
Sunnuntai-iltana opetin naapurintyttöä ompelemaan upouudella Singerillään ja miten kävi? Saimme koneen niin juntturaan, että siinä irroitettiin kaikki mahdolliset, irti lähtevät osat, jotta itse työ saatiin koneesta irti. No, kangas oli alunperin liian paksua, mutta ainahan sitä pitää yrittää viedä asiat äärirajoille vaikka väkisin.
Pieni ompelijatar keskittyy.
Entä sitten, kun oma kone eli oma kroppa antaa periksi ja niska vetää jumiin, ja yleinen, hyvin kokonaisvaltainen jännitystila valtaa sekä mielen että naisen? Leukaperistä huomaa, ettei jännitys ole yönkään aikana antanut periksi ja eilen kiropraktikon paikalleen niksauttamat paikat paukkuvat yksi kerrallaan takaisin samoihin virheasentoihin. Ai niin, ja päätäkin särkee...
No, mitäpäs tässä sitten. Tätä kirjoittaessani kun poltin suunikin kuumalla teevedellä. Taidankin napata parit relaksantit, yritän laskea kutimet käsistä vähäksi aikaa ja päätän taas sadannen kerran venytteleväni ja jumppaavani säännöllisesti. Nukun lääketokkuraa pois ja yritän rentoutua. Hyppään pois negatiivisuuden kehästä ja ajattelen positiivisesti: huomenna kaikki on taas paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti