Ihmisen ikävä mökille

En ole sitten joulun päässyt mökille. Alkaa tuntumaan jo fyysisenä, tuo ikävä. Pystyn toki kuvittelemaan kaiken edistyksen vintin remontissa,  kun kuulen vanhemmiltani raportteja, mutta eihän se ole millään tavalla sama asia, kun on itse paikalla, upottamassa pensseliä maalipurkkiin tai kantamassa lautoja suulista sisälle.


Tunnelmakuva joululta.

Vintti on alun perin ollut kylmää tilaa, purulla ja kanervanvarvuilla eristetty. Jossain vaiheessa mietimme tilan muuttamista pelkäksi kesähuoneeksi, mutta onneksi mieheni oli kaukaaviisas ja tilasta päätettiin tehdä talvilämmin. Ja miksi ei, tila on miehen mentävä, eli korkeutta riittää ja ikkunat löytyvät molemmista päistä yhtenäistä avotilaa.

Portaat alhaalta menivät vinttiin oman oven kautta eteisestä, mutta remontin aikana heräsi idea vinttiin pääsystä sisätilojen kautta ja sen me ratkaisimme mielestäni varsin kekseliäästi tuvan kautta. Siinä sivussa myös eteiseen jää paljon kaivattua seinätilaa.


Kuvassa on mummoja joka lähtöön, mutta idea vintinportaista selviää tästä.

Ihan yksinkertaista vintin remontti ei ole ollut. Vaikka vanhan trossin sai imaistua imuriautolla pois, vanhat palkit ja kattoa kannattelevat tukipuut oli poistettava ja vaihdettava uusiin. Katto oli myös hiukan notkollaan keskeltä, joten uudistukset toivat tilaan kaivattua jämeryyttä.

Jo oman haasteensa toi ideani siitä, että välikattoa nostettaisiin olemassa olevien kattoparrujen päälle, joka omalta osaltaan nostaa huonekorkeutta alakerrassa, mutta vastaavasti madaltaa sitä yläkerrassa. Välikattoa ei myöskään voinut rakentaa viiden yli sata vuotta vanhojen kattoparrujen varaan, vaan se piti vahvistaa aika monella poikkiparrulla, jotka muistaakseni aseteltiin puolen metrin välein... Hirveän suuritöinen homma, mutta nyt ei katto ainakaan nitku eikä notku.

Eristys oli iso työ. Lattioihin ja suoriin seiniin käytettiin puhallusvillaa, vinoihin katto-osiin taas ns. Vintti-Iitaa. Vanha talo kun ei ole koskaan suora, palasten leikkaaminen ja sovittaminen paikoilleen oli varsinaista palapeliä. Mutta eipä tuuli enää ujella nurkissa!

Pisimmät kattoa kannattelevat liimapalkit tilattiin Tampereen takaa. Ihan satavuotiaita ne eivät ole, mutta hyvin ajavat asiansa nyt, kun kaikki on valmista ja samaan valkoiseen tyyliin maalattu. Samoin tilan halkovat kattoparrut tilattiin erikseen vuoltuina ja vaihdettiin uusiin, mutta sopivat nyt tyyliin ja tilaan erinomaisesti. Ja mikä parasta, vaikka lattiaa nostettiinkin, vielä 190-senttinen miehenköriläskin mahtuu, nippanappa mutta kuitenkin, kulkemaan suorana niiden alta.


Vintin panelointia joulukuussa. Vasemmalla muurinkylkeä.

Tunnelmaa tilaan tuo myös muuri, joka rapattiin ja maalattiin uudelleen. Kamarin pönttöuunin ja keittiön hellan piippujen yhtymäkohta tuo tilaan mukavan yksityiskohdan, jonka päällä on mukava joskus poltella kynttilöitä pimenevinä syksyiltoina.

Vintti alkaa olla listoituksia myöden jo valmis lukuunottamatta lattian maalausta. Se toteutetaan samoin kuin muualla mökissä, eli Betoluxilla maalaten, samaa harmaata värisävyä käyttäen.

Ja sitten sisustetaan! Ikävä helpottaa hiihtolomalla, silloin saamme viimein viettää aikaa rakkaassa paikassa. Järjestää tavaroita (osa jo useamman vuoden paikkaansa odottaneet!) paikoilleen, laittaa kirjoja hyllyyn, voi pedata sängyt, laittaa verhot, kaikkea ihanaa. Niille hetkille ja kuville pyhitänkin ihan oman kirjoituksen.

Aina nämä hommat ei mene ihan puikkoihin...

Arrrgghh tätä luovuuden takapakkia! Hyllyt on täynnä materiaaleja, uusia lankoja Tallinnasta ja sovittuja juttuja vaikka kuinka. Ja mitä tapahtuu? No, jään jumiin yksiin helkkarin vauvan villasukkiin, tai paremminkin sukanvarteen, josta on meneillään nyt jo neljäs versio. Sekin siinä kiikunkaakun, hyväksynkö.

Entä pipo, jonka olen luvannut jo ajat sitten ystävälle? Aloitin senkin kai kolme kertaa eri langoilla ja eri tyyleillä, ja viimein kun työ lähti etenemään, kaikesta lankamäärästä huolimatta JUURI SE lanka loppui. Ja on näköjään loppunut lähialueiden Prismoista ja Cittareistakin. Mitä sitten, jos lankaa ei enää koskaan löydy? Joudun joko tekemään koko pipon uudelleen alusta lähtien tai virkkaamaan siihen erivärisen kärjen. "Näin sen suunnittelinkin", heh.

Aloitetut sukanvarret ja keskeneräinen pipo.

Sunnuntai-iltana opetin naapurintyttöä ompelemaan upouudella Singerillään ja miten kävi? Saimme koneen niin juntturaan, että siinä irroitettiin kaikki mahdolliset, irti lähtevät osat, jotta itse työ saatiin koneesta irti. No, kangas oli alunperin liian paksua, mutta ainahan sitä pitää yrittää viedä asiat äärirajoille vaikka väkisin.

Pieni ompelijatar keskittyy.

Entä sitten, kun oma kone eli oma kroppa antaa periksi ja niska vetää jumiin, ja yleinen, hyvin kokonaisvaltainen jännitystila valtaa sekä mielen että naisen? Leukaperistä huomaa, ettei jännitys ole yönkään aikana antanut periksi ja eilen kiropraktikon paikalleen niksauttamat paikat paukkuvat yksi kerrallaan takaisin samoihin virheasentoihin. Ai niin, ja päätäkin särkee...

No, mitäpäs tässä sitten. Tätä kirjoittaessani kun poltin suunikin kuumalla teevedellä. Taidankin napata parit relaksantit, yritän laskea kutimet käsistä vähäksi aikaa ja päätän taas sadannen kerran venytteleväni ja jumppaavani säännöllisesti. Nukun lääketokkuraa pois ja yritän rentoutua. Hyppään pois negatiivisuuden kehästä ja ajattelen positiivisesti: huomenna kaikki on taas paremmin.

Neljä ällää onneen - meni vähän syvälliseksi...

Tässä kun on nyt ollut aikaa pohtia elämää ja elämän tarkoitusta, ajattelin pukea ajatukseni sanoiksi ja kiteyttää ääneen neljä asiaa, jotka ovat auttaneet minut jaloilleni.

LEPO

Jatkuvasta stressistä, suorittamisesta ja selviämistaistelusta ei toivu kuin lepäämällä. Ensin loputtomalla nukkumisella ja sen jälkeen tarpeellisella lepäämisellä. Ihminen ei vaan jaksa loputtomiin äärirajoilla, vaikka työ olisi kuinka mielenkiintoista. Kukaan ei ole korvaamaton, ei sota yhtä miestä kaipaa eikä kultakellojakaan taideta enää tarjota.

Minä nukuin aluksi yöt ja päälle päivät. Vaihdoin sängystä sohvalle ja sohvalta sängylle. Nukuin niin paljon, etten edes kunnolla muista tuosta ajasta mitään. Ainoat valopilkut kodin ja perheen ulkopuolella olivat kärjistetysti ratsastus ja mökin rakentaminen. Vain niissä tuntui olevan jotain mieltä, hetkiä jotka saivat aikaan iloa.

Nyt kun aikaa on kulunut jo enemmän pidän huolen, etten edelleenkään rasita itseäni liikaa. Otan hyvällä omallatunnolla tirsat, jos siltä tuntuu. Huomaan myös, että jos olen sopinut paljon ohjelmaa lyhyen ajan sisään saatan uupua helposti, mutta tämäkin on onneksi vähenemään päin.

LUOPUMINEN

Jo jotta on aikaa levätä, täytyy luopua. Kun viimein tajusin, etten pystynyt enkä halunnut jatkaa omaa elämääni kuten 20 vuotta siihen asti, aloitin oman luopumiseni. Työstä, asemasta, ammatillisesta identiteetistä. Työyhteisöstä, kuukausipalkan tuomasta turvallisuudesta, työsuhdeauton tarjoamasta vapaudesta ja muista luontaiseduista. Kekkereistä, ilmaisista lounaista, bonuksista. Tuli tarve kohdata elämä yksinkertaisimmillaan eikä edes jaksanut miettiä ja murehtia sitä, mitä muut minusta ja tästä kaikesta ajattelivat.

Ainakin minun oli selvitäkseni pakko karsia pois kaikki ylimääräinen ja keskittyä olennaiseen. Itseeni, perheeseen, ystäviin. Olin jo niin monta vuotta tehnyt pyyteettömästi duunia muiden hyvinvoinnin eteen, että olin tainnut unohtaa itseni siinä kaikessa kiireessä ja jatkuvassa suorittamisessa. Minun oli vain pakko lopettaa suorittaminen ja aloitettava kuuntelemaan itseäni. Enää ei ollut vain pakko jaksaa ja heittäydyin muiden kannettavaksi. Ja kun huono omatunto kolkutteli, ummistin siltä silmät, koska en voinut muuta. Tein mitä jaksoin ja mitä en jaksanut, jäi joko tekemättä tai sain apua perheeltä. Ei ollut vaihtoehtoja.

Shoppailusta luopuminen on ollut erityisen puhdistava kokemus. Alun perin vähensin kulutusta jo senkin takia, etten ole enää töissä, mutta tänä päivänä mietin todella tarkkaan, tarvitsenko kyseistä tuotetta vai olisiko sellainen vain kiva omistaa. Hyödynnän kirppareita molempiin suuntiin, eli myyn pois turhaa roinaa ja ostan vain tarpeellista, joko omaan käyttöön tai käsityötarpeiksi. Ja mitä vähemmän pyörin kylillä, sitä enemmän säästän. Ja yllättävän vähällä ihminen tulee toimeen, kun vähän yrittää.

Yritän koko ajan vastuullisempaa kuluttamista myös ruokaostoksissa. Me olemme häpeäkseni yksi niistä useista suomalaisista perheistä, joiden jääkaapista heitetään aivan liian paljon syömätöntä ruokaa suoraan roskiin.

Olemme nykyään myös yhden auton talous, joka täällä Veikkolassa asuessa saattaa välillä muodostua haasteeksi. Mutta jopa minä anti-linja-autoihminen nautin nykyään siitä, että voin vain istua kyydissä ja tyynenrauhallisena katsoa, kun ihmiset autoissaan menettävät hermonsa liikenneruuhkissa. Ja niin kauan kuin vielä olen kotosalla, pystyn aika hyvin sovittelemaan menoni työssäkäyvän siipan kalenteriin. Ja onneksi tallilla on valaistu ratsastuskenttä silloin, kun auto ei ole päiväsaikaan käytettävissä.

Mökin laittamiseen menee rahaa, mutta sen katson investointina tulevaisuuteen. Jotain, johon minä voin juurettomana ihmisenä istuttaa juureni ja pitää elämän kiintopisteenä. Ja toivottavasti siitä on iloa vielä vuosiksi ja sukupolviksi eteenpäin.

Sulo (hevonen) on ollut myös mahtava terapeutti. Kummasti siinä ikävät ajatukset haihtuvat, kun lähtee metsään maastolenkille. Siinäkin hommassa on keskityttävä olennaiseen. Ja hyvä puoli oli myös se, että oli pakko nousta ja lähteä tallille silloin kun oli sovittu. Ei hevonenkaan pyhällä hengellä elä.

LUOVUUS

Kun tarpeeksi lepää ja luopuu haitallisista häiriötekijöistä alkaa uuden luominen. Aistit terävöityvät ja pikkuhiljaa ripauksia onnentunteesta ja kiitollisuudesta alkaa hiipiä mieleen ja potkii pois haitallisia ajatuksia. Alkaa taas arvostamaan sitä mitä on, eikä harmittele sitä mitä puuttuu.

Minä olen suunnannut luovuuteni käsillä tekemiseen. Tarve luoda kaunista jälkeä, hyödyntää kierrätysmateriaaleja ja löytää vanhan tavaran sielu tuo minulle suurinta tyydytystä jopa siinä määrin, että olen suunnitellut ammatillisen tulevaisuuteni niiden varaan.

Nyt näin puolentoista vuoden jälkeen voin todeta, että lepo ja luopuminen on tehnyt todella hyvää. Osaan nauttia elämän pienistä asioista. Kuulen ja osaan pysähtyä kuuntelemaan. Näen asioita, joihin en ole jaksanut kiinnittää huomiota enää vuosiin. Nautin yksinolosta ja yksinkertaisesta elämästä. Ja kuinka ihanaa on, kun kalenterissa on tyhjää, myös viikonloppuisin. Ehkä tämän kaiken jälkeen tulee vielä sekin aika, kun kaipaan menoa ja meininkiä, sitä odotellessa ;)

LÄHEISET

Tämä matka minuuteen ja uuteen elämään on ollut uutta ja ihmeellistä minulle, mutta taatusti myös läheisilleni. On siinä ollut totuttelemista, ensin ikinukkujaan ja sitten uuteen nykyminään. Kiitän kanssamatkustajia, lähinnä perhettäni, vanhempiani ja ystäviäni ymmärryksestä ja kaikesta avusta, jota olen osakseni saanut. Ja onhan se ilo nähdä, että se kaikkein tärkein on pysynyt rinnalla ainakin tähän asti ;) Olisiko tähän kaikkeen ollut mahdollisuutta taloudellisestikaan ilman aviomiehen tukea...

Mutta matka jatkuu. Niin se vain on, kun jostain luopuu, uutta tulee tilalle. Ikävilläkin tapahtumilla on ollut tarkoituksensa. Vaihtoehtoja löytyy, kun vain uskaltaa. Nyt ainakin tuntuu, että tässä palaset alkavat pikkuhiljaa vain loksahtelemaan paikoilleen. Tulevaisuus on tarkkaan suunniteltu ja syksyllä alkaa tapahtumaan. Siihen asti kasvatan onnentunteiden määrää sisälläni ja keskityn olemaan minä, ja annan itselleni aikaa. Ja teen käsitöitä. Olen sitten oikein vahva ja positiivisella mielellä kyllästetty, kun oikea arki taas alkaa.




Erityiskiitokset vielä työterveyslääkäri Helena Aatsingille, joka osasi avata silmäni ajoissa.

Jaa että mikä Karnaluks?

Karnaluks on käsityöläisen taivas, märkä uni ja toteutunut haave. Neliömetreittäin leveys- ja korkeussuunnassa lankoja, nauhoja, nappeja, vetskareita, korutarvikkeita, you name it. Mitä sieltä ei löydy, sitä ei tarvita.

Karnaluks on oikeasti käsityötuotteiden tukku, johon myös tavallisella tallaajalla on pääsy ja taskussa käteistä. Kauppaan ei siis käy muoviraha missään muodossa. Mutta onneksi tämä oli jo ennen lähtöä tiedossa, niin ei päässyt yllätyksiä tapahtumaan.

Lähdin äitini kanssa päiväksi Tallinnaan, jo varhaisella aamulautalla. Molemmilla vetolaukut mukana, vaikka hiukan epäilytti, että tuskin niitä täytettyä saisimme. Turha pelko! Suuntasimme suorinta tietä satamasta taksilla tukkuun, vaikkei matka pitkä olekaan ja sinne pääsee myös raitiovaunulla. Osoite on muuten Hermanni 1, jos jotakuta kiinnostaa.

Minä jo tiesin entuudestaan mitä odottaa, mutta äidilleni paikka oli uusi. Kyllä siinä päiviteltiin hetken jos toisenkin tavaramäärää, joka hyllyiltä suorastaan pursusi syliin.

No ostinko mitään? Noooo, jotain ihan pientä. 56 kerää lankaa virkkaukseen ja neulomiseen, 5 ompelulankarullaa, laatikon ompelulangoille, 5 kerää pellavanarua, 3 muliinilankaa, vaateharjan, 3 kassin kahvat, tupsukone (vai mikä sen oikea nimi on?), kaksi virkkuukoukkua ja merkkauskynän varapatruunoineen. Ja 10 metriä pitsiä!

 Päivän saalis.

Lanka-galore.

Äidin ostoksista en ottanut kuvaa, mutta olihan niitäkin. Lankoja ja 10 metriä pellavakangasta. Eikä minun mielestäni 70 euroa kymmenestä metristä hyvälaatuista ja 150 cm leveästä pellavasta ole todellakaan paljoa.

Joku väitti, että hinnat ovat nousseet myös Karnaluksissa. Voi olla, mutta minulle ne ainakin olivat edullisia ja kalliimmat langat jätin suosiolla ostamatta. Mutta sain mitä hain, laadukkaita villalankoja (alpakkaakin) ja ihanan värisiä puuvillalankoja. Nekin olivat euron kerä. Eli ei todellakaan kallista, ainakaan Suomen hintoihin verrattuna.

Ja mikä parasta, raahasimme laivalta lonkerolaatikoita sen verran, että tienasimme jo uuden risteilyn ;) Mahdoimme olla näky kaikkine vetokärryinemme... Eikä kotonakaan oltu ihan toimettomina oltu, makuuhuoneen listat olivat viimein kiinnitetty paikoilleen ja mummin ja papan Hiace oli pakattu täyteen taas yhtä sun toista mökille vietävää. Mopo erityisesti, mutta myös kesäkalusteita uutta terassia koristamaan. Kiitos Sanna-ystäväiseni, täti muistaa taas pienillä paketeilla!

Lisää pupuja!

Eli jo toinen jänöjussi on valmis. En kyllä tiedä, kuvastaako sana "jo" millään tavalla tuon valmistusprosessia, joka on yllättävän aikaavievä. Virkkaaminen itsessään on ihan peanuts, mutta osien yhdistäminen, kankaan ompeleminen käpäliin ja korviin sekä ilmeen luominen vie kyllä tovin jos toisenkin.

Siinä ne nyt ovat, Jänö ja Jussi. 

Uusimmasta tulokkaasta tuli vähän pullukka, mutta kenellepä pieni vararavinto näin sydäntalvella ei olisi sallittua. Pullukka sai myös hampaat. Ja vaikka kuinka yritin tehdä tästä samanlaisen kuin ensimmäisestä, aina lopputulos on omanlaisensa. Mutta ehkäpä se juuri onkin se viehätys näissä käsitöissä ja niiden tekemisessä.

Näkyykö hampaat?

Nyt käynkin sitten tähänastisen käsityö"urani" suurimman ja näkyvimmän haasteen kimppuun, olen nimittäin lupautunut kirjoittamaan käsityöohjeen itse syksyllä suunnittelemaani ja tekemääni iPad-pussukkaan erääseen suomalaiseen aikakauslehteen. Siis minä, joka en ohjeista perusta enkä niitä juurikaan siis itse lue. Mutta never say never, ehkä vanhakin koira oppii vielä uusia temppuja. Deadline nimittäin paukkuu ihan kohta... Mutta tästä proggiksesta sitten lisää, kun homma on valmis, ns. kirjoissa ja kansissa.

 Pussukka iPadille.

Juppe-Jäniksen syntyhistoria

No niin. Lupailin näyttöä virkatusta jäniksestä, ja täältä pesee, vaihe vaiheelta!

Tämän jänön tarina alkoi siis Pinterestistä, jossa törmäsin tähän kuvaan, linkki:
http://www.pinterest.com/pin/16466354861943142/.
Ja minä kun en ohjeista perusta, virkkasin palaset omasta päästä, sinnepäin säätäen. Palaset sain eilen illalla virkattua valmiiksi.

 Jänis poikineen, tai paremminkin osineen

Aamusella ryhdyin sitten osasia yhdistelemään, päättelin lankoja ja tungin vanua strategisiin paikkoihin, jotta pupeli saisi tarvittavat, taiteilijan näkemyksen mukaiset muodot.

Yhdistin vartalon ja pään ompelemalla ne toisiinsa kiinni, näin:

Tiedän, se näyttää minustakin ihan joltain muulta tässä vaiheessa... ;)

Seuraavana kiinnitysvuoroon tulivat jalat. Tärkeää niiden kiinnittämisessä oli tasapaino, sillä itsestään tuo keilavartalo kun ei pysy pystyssä. Hain vähän sellaista etunojaa, ja sen myös sain:

Etukäpälät vaativat kangasta, joten ompelin kämmeniksi kangastilkut ja täytin käsivarret nekin vanulla ennen kiinnitystä. Saman käsittelyn saivat korvat. Ainakin omasta mielestäni pupusta tuli näin viimeistellymmän näköinen:

Ja sitten ilmeen kimppuun! Virkkasin Juppe-pupun naamaan vielä lisää jänismäistä muotoa, joka näkyy ehkäpä paremmin tuossa alla olevassa kuvassa, jossa naama on valmis. Väliin vanua sinnekin! Mustalla muliinilangalla sitten tein ristiturvan ja löysin nappivarastoistani oikein sopivat napit silmiksi. Voilà ja Juppe oli valmis!

Ja täysin yhden ihmisen (oman!) gallupilla kyseltynä tästä tuli sata kertaa suloisempi kuin Pinterestin vastaavasta. Jonkin verran aikaahan tuo vei, mutta mikäpä elämässä ei veisi. Lopputulos on komea ja iloitsen kovasti Juppe-Jäniksen syntymästä!

Niin alkoi arki, työttömälläkin!

Vaikka enimmäkseen tässä kotona pääasiassa touhuilenkin. Tänään lähtivät koulutielle pojat ja leivän hakuun aviomies, joten jäi minullakin enemmän aikaa levitellä kankaat, napit ja nauhat keittiönpöydälle ja alkaa ideoimaan uutta kaiken joulutekemisen sijaan. Tosin vasta jättimäisen pyykkiläjän jälkeen :)

Minun on jo pitkään tehnyt mieleni ommella uusia tyynynpäällisiä, joita jossain vaiheessa tein enemmänkin. Ajatukseni on yhdistellä erikuosisia kankaita, leikkiä väreillä ja napeilla sekä käyttää niissä eläinmotiiveja, pienellä humoristisella tai jopa naiivilla vivahteella. Aikaisemmissa tyynyissäni hyödynsin muunmuassa lampaita ompelemalla sen vartalon teddykankaasta ja applikoimalla mustalla muliinilangalla sille jalat ja kuonon (vai mikä se ikinä lampaalla onkaan!). Oheisesta kuvasta toivon mukaan saat käsityksen, tyynyt ovat kuvassa oikealla. Kuva on otettu vuoden 2012 Hvitträskin joulumyyjäisistä.

Tässä toinen kuva lintutyynystä, joka nyt koristaa meidän parvekkeen sohvaa. Tässä huumori kukkii lähinnä tekstissä, jonka kirjailin silkkilangalla, kuten myös oksan, jolla lintu istuu.

Nyt mielessäni pyörivät koirat. Olisiko vähän siistiä ommella pitkänmalliseen tyynynpäälliseen pitkääkin pidempi mäyräkoira, tai leikata kirpparilta löytämästä skottiruutukankaasta skotlanninterrierin siluetin?

Jänikset ovat myös olleet mielessäni jo pitkään ja niistä inspiroituneena aloitin pari päivää sitten virkkaamaan yhtä sellaista. Minä kun en juuri ohjeista piittaa, teen vähän sinnepäin kuvan mukaan, tässä linkki: http://www.pinterest.com/pin/16466354861943142/.  Jaloista ainakin tuli paremminkin saappaat, mutta ehkä saan ne vielä naamioitua näyttämään enemmän jäniksen käpäliltä :) Siitä sitten lisää lähempänä, kun saan kaikki palaset korvia myöten virkattua.

Jajjajjamitässittenvielä... Kaveri tilasi itselleen joulun Juvan reissulla beanie-pipon, tuubihuivin ja säärystimet. Ruotsin serkkukin odottaa säärystimiä... Eli eipä tässä sitten jouten olla täälläkään!

BTW. Aamulenkki koirien kanssa sai hyvälle tuulelle. Törmättiin Figon ja Finitan kanssa kolmeen koirakamuun iäkkäämmän isäntänsä ohella ja tulimme kaikki hyvin juttuun. Kävikin ilmi, että kaksi koirista (siskokset) oli viiime tingassa pelastettu Venäjältä rotanmyrkkykuolemalta ja mies oli adoptoinut ne. Alunperin hän oli aikonut ottaa vain yhden koiran, mutta hänellä ei ollut ollut sydäntä jättää toista, joten hän ottikin sitten molemmat. Kolmas koira oli 14-vuotias reipas mummeli, jonka isäntä oli ottanut hoitaakseen sisarensa kuoleman jälkeen. Selkeästi Finitan sielunkumppani, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Inspiraation lähteitä uuteen vuoteen!

Joulunpyhät tulivat ja menivät, pääasiassa sukuloiden, lepäillen ja puuhaillen. Meillä oli kunnia viettää ensimmäinen virallinen joulu meidän mökillämme, jota hartaudella on rakennettu. Oli ihana tunne kantaa kuusi sisään ja koristella mökki juhlakuntoon. Meillä oli myös kunnia saada esikoispoikamme yöpymään mökillä ensi kertaa. Tähän asti mökki on edustanut hänelle enemmän työleiriä kuin lomanviettopaikkaa, joten hän on

Joulun aikaan on hyvä myös inspiroitua uusiin tuuliin ja inspiraatiota onkin tullut roppakaupalla joululahjojen muodossa! Ensimmäinen on 360-sivuinen Handmade Designs, järeä tiiliskivi täynnä ideoita niin virkkaukseen, huovutukseen, lasikaiverrukseen ja paperimassan käsittelyyn. Itselleni hyödyllisintä tietoa lienevät nappien luova käyttö, erilaiset ompeleet sekä solmutekniikat.

Toinen kirjoista on aarteeni, joka löytyi Kirjatorilta jossain Eurajoen ja Juvan väliltä, välipäivien matkalla toiseen mummolaan. Kirja Pehmusta, verhoile ja kunnosta huonekalusi kertoo loistavasti verhoilusta, tekniikoista ja mahdollisuuksista. Sormet syyhyää jo nyt uuden projektin pariin.

Joululahjakirjat, suomeksi ja englanniksi.

Isäntä kävi kääntymässä Englannissa joulukuun alussa ja tuliaisina sain tuliaisista parhaat, eli englantilaisia lifestyle-aikakauslehtiä. Säästin niitä tarkoituksella joululukemiseksi, tosin niistä riittää lukemista pidemmäksikin aikaa. Useimmiten ostan itse täältäkin kaupoista löytyviä Country Homes & Interiors - ja Country Living -lehtiä ja säästän niitä otettavaksi uudelleen esille, kun inspiraatiopula ja kauneudenkaipuu iskee. Lehdet ovat todella laadukkaita, kuvat korkealaatuisia ja sisustustyyli minun makuuni, hyvin mökkiprojektiin ja maalaistytölle sopivia.

 Intohimoni, ulkolaiset, erityisesti
englantilaiset aikakauslehdet.

Ja mitä nyt on työn alla? Joululahjasukkien jälkeen on ollut hiljaisempaa, mutta tänään aloitin valesäärystimien kutomisen. Sain ostettua eilen uutta pitsiäkin, joten esteitä tekemiselle ei ole kuin oma viitseliäisyys. Alakerrassa odottaa myös nojatuoliprojekti, joka on ns. aloittamista vaille valmis. Mutta siitä lisää toisen kerran!

Valesäärystintä pukkaa.