Meriheinää ja hevosenjouhia

Sain verhoiltavakseni kaksi 50-60-luvun Askon nojatuolia, joista alkuperäiskuvat taas puuttuvat, kun yllätysyllätys, se hemmetin känny hajosi sinne parkkihallin lattialle. Toinen tuoleista oli kirkkaanpunainen ja toinen kirkkaankeltainen, ja ovat varmasti olleet todelliset kaunottaret ja aikakautensa muodin mukaiset silloin aikanaan, kun olivat uudet. Tuolien omistaja oli ostanut ne ensimmäisillä palkoillaan, ja mahtavaa, että ne olivat edelleen tallella ja että niille oli vielä käyttöä.

Kankaat ja pehmusteetkin olivat jo todella loppuunkuluneet, sillä tuolit ovat istumamukavuuden takia olleet käytössä ihan näihin päiviin saakka. Purkaessa sisuksista löytyi keinotekoista täytettä, ikäänkuin meriheinän tms. jäljitelmää. Meillä koulussa opeteltiin tuolien saapumisaikaan juuri sopivasti luonnonmateriaalien käyttöä ja perinteistä verhoilua, joten sain näistä tuoleista itselleni erityisen hyvät harjoittelukappaleet. 

Tuolin pehmusteet sieltä aikojen takaa.

Pelkkä kehikko jäljellä.

Meriheinän ja hevosenjouhien käyttö verhoilussa on hyvin ristiriitaista. Itse materiaalit ovat hyvinkin edulliset, mutta toisaalta eri työvaiheet vievät ihan tolkuttomasti aikaa, joten ymmärrän, että nykyisin on helpompi suosia vaahtomuoveja ym. keinotekoisia pehmusteita. En edes näin opiskelijana laskenut näihin tuoleihin käyttämää tuntimäärää, mutta vaikka olisin kuinka ammattilainen, näillä metodeilla työhön saa uppoamaan aikaa, joten jos työn hintaa mitattaisiin tunneissa, kyllähän niille hintaa tulee. Luonnonmateriaalit viehättävät kestävän kulutuksenkin kannalta, mutta kuinka moni on valmis maksamaan työn todellisesta työmäärästä koostuvan todellisen korvauksen luonnonmukaisuuden kustannuksella. Pistää miettimään.

Purjelankalenkkejä meriheinän kiinnipitämiseen. Tarkkaa työtä, kämmenleveys mittatikkuna.

Jokaiseen lenkkiin yksi meriheinäpallo. Sen jälkeen pryylättiin kädet kipeinä.

Sormet verillä, terävistä meriheinistä ja purjelangan kiristämisestä johtuen, näiden materiaalien käyttö oli todellinen oppimisen paikka. Mutta vaikka siihen kuinka meni aikaa ja kärsivällisyyskin oli välillä koetuksella, onhan se vaan palkitsevaa nähdä, miten rutikuivasta heinäkasasta ja aivan joltain muulta kuin hevosenjouhilta näyttävästä karvasta saadaan aikaiseksi tuoliin pehmusteet ja vielä erittäin mukavat ja kestävät sellaiset. Ja koska tuoleja oli kaksi, tuli väkisinkin ns. toistolla tulosta, kun samat uudet asiat piti tehdä toistamiseen toisen jakkaran kanssa.

Tässä vaiheessa pryylillä (paksu, terävä neula) muokattiin heinä tasaiseksi, ihan joka suunnalta katsottuna.

Istuin- ja selkänoja samoilla metodeilla.

Hevosenjouhta pehmusteeksi.

Kankaaksi valikoitui hillitty beigen sävy, uuteen olohuoneen sohvaan sopivaksi. Puuosille emme halunneet tehdä mitään, koska pieni ajanpatina ei ole koskaan pahasta. Ja ne itse asiassa sopivat täydellisesti uuteen paikkaansa, koivunvärisen parketin seuraan. Kevätauringon paistaessa ikkunasta tuolit toivatkin tilaan varsin kepeän tunnelman!

Kangas koko mitassaan.

Aikas komeet!

Materiaalikerrokset pääpiirteittäin:

- säkkikangas

- meriheinä

- säkkikangas

- jouhi

- harmaavanu

- vanu

- kangas

Nämä siis kertaa neljä, kaksi istuinosaa ja kaksi selkänojaa.

60-luvulta tähän päivään

Niin hauska tv-tuoli 60-luvulta pyöreine Arne Jakobsen -tyyppisine muotoiluineen. Jakkara on kulkeutunut vanhan perintötilan irtaimistosta aikojen saatossa Kirkkonummen Evitskogiin. Tuoli oli täysin priimakunnossa, mutta kieltämättä tuo sinapinkeltainen kernikangas hiukan häiritsi silmää ja varmasti istujaa, ainakin kesäkuumalla :) Otin tuolin siis hoitooni ja päätin tuoda sen 2000-luvulle.

Onhan kerni retroa, ja olenkin ajatellut hyödyntää kankaat jollain muulla luovalla tavalla jossain vaiheessa, mutta tuolista tuli heti hiukan vakavemmin otettava uudelleenverhoilun jälkeen. Valitsin uudeksi asuksi pehmeän harmaan kankaan, jota minulla oli jo entuudestaan. Uskomatonta, miten kangasta oli juuri sopivasti, ei yhtään liikaa eikä onneksi yhtään liian vähän.

Leikkuusuunnitelma.

Tuoli riisuttuna.

Koulun ensimmäinen näyttökoe (osa-alueet 1. pehmustus 2. ompelu 3. verhoilu) meni todella hyvin, joten olen saanut siitä hurjan määrän tarvittavaa itseluottamusta, varsinkin ompeluun. Kulmat ja vetoketjut ovat olleet vähän jännittäviä, mutta yhtäkkiä tuntuu, että osaisin ne tehdä vaikka silmät kiinni... Siksi tämänkin tuolin pelottavat sohvatyynyt ja vetoketjut syntyivät yllättävänkin taiten. Harjoitus sittenkin tekee mestarin!

Kangas pingotettuna runkoon.

Runko on valmis!

Sitten vielä viimeistelyt, eli ne napit. Kahden ison napin sijaan laitoin selkänojaan kolme vähän hillitymmän kokoista nappia. Aikas style tuli!

Valmista tuli!

Talon nuorin emäntä ja ystävätär koeistunnolla. Kyllä nyt hymyilyttää!

Tällaiset tuolit minäkin olisin halunnut!!!

Kyllä joskus vaan pitäisi osata olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ainakin silloin, kun näitä kalusteita käytettiin kansainvälisen muotiketjun ikkunasomisteina ja varsinkin silloin, kun kampanjan loputtua niitä olisi ollut tarjolla niitä haluaville vaikka pilvin pimein! En edes halua ajatella, mihin kaikki ylimääräiset jakkarat lopulta päätyivät...

Rahi in the making.

Mutta ainakin yhdelle tuolille ja yhdelle rahille kävi hyvin, ja niillä tulee olemaan paikka vielä rakentamattoman omakotitalon vielä suunnitteluasteella olevassa vaatehuoneessa. Ja kuten naisilla yleensä, asioita pitää priorisoida, joten vaatehuoneen konkreettinen toteutus lähti luonnollisesti näiden kalusteiden uudelleenverhoilusta.

Tuoli vaiheessa.

Edellinen kännykkä hajosi autohallin lattialle ja kaikki kuvat sen mukana, mutta ero uuden ja vanhan välillä ei ole silmiinpistävän suuri, sillä vanhakin kangas oli valkoinen. Materiaali oli plyyshiä, sellaista mattaista samettia. Kalusteisiin haluttiin saada ripaus lisää eleganssia, joten kankaaksi valikoitui ihanan kiiltävä, raidallinen valkoinen kangas.

Viimeistelytyöt.

Ja vaikka luulisi, että noiden verhoilu olisi ollut jotenkin helppo nakki, niin ei todellakaan! Jo pelkästään vanhojen kankaiden poistaminen oli haaste, sillä niitit istuivat todella lujassa hyvin pehmeässä puuaineksessa. Puhumattakaan uuden kankaan paikalleenlaittamisesta... liukas pinta, raidallisuus ja myös rispaantuminen teetti hiukan ylimääräistä päänvaivaa.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Viimeistelytöinä liimasin kalusteisiin valkoista koristenauhaa, jonka vartavasten ostin Karnaluksista Tallinnasta. Siinä sitten ahkeroin kieli keskellä suuta kuumaliimapistoolin kanssa.

Inspiraatiota ja alpakkalankaa

Ja myönnän, että inspiraatiota onkin jo odotettu. Olen toki tehnyt yhtä sun toista, käsityömielessä, mutta sellaista innon puuskaa ja aivomyrskyä, joita olen tottunut välillä kokemaan, en ole tuntenut sitten... en edes muista milloin viimeksi. Oletan ja toivon, että tämä on merkki siitä, että yksityiselämän suurimmat myllerrykset ovat siirtymässä taka-alalle ja että olen siirtymässä elämässä eteenpäin, valmiina luomaan uutta ja inspiroitumaan elämästä ympärilläni.

Olen koko syksyn käynyt koulua ja se onkin ollut tässä elämäntilanteessa varsinainen henkireikä ja arjessa kiinnipitävä voima silloinkin, kun olisi tehnyt mieli luovuttaa ja upota mustaan. Visio tulevaisuudesta on ollut niin kirkkaana mielessä, että siitä en ole halunnut luopua, vaikka tiukkaa on välillä tehnytkin.

Verhoilutöiden lisäksi olen viimein saanut tartuttua puikkoihin ja koukkuihin, joita on ollut ikävä. Yhden pipon virkkasin joululomalla... Mutta nyt tapahtuu!

Inspiraatio lankoihin syttyi uudelleen, kun tyhjensin entisen työhuoneen sisällön nykyiseen kotiini, joka on sen verran suuri, että yksi huone toimittaa nyt työhuoneen virkaa. Enhän minä edes muistanut kaikkia ihania juttuja, jotka olivat olleet piilossa laatikoissa ja pussukoissa! Toinen motivaattori tekemiseen syntyi, kun tajusin, että minulla on materiaaleja oikeasti niin paljon, että uutta en todellakaan hanki ennenkuin olen saanut käytettyä vanhoista edes murto-osan.

Olin hankkinut jo ajat sitten Tallinnan Karnaluksista upeita lankoja. Esimerkiksi erivärisiä alpakkalankoja, jotka olin ostanut täysin mutu-tuntumalla: ihania värejä, pehmeitä koskettaa, mutta ei mitään ajatusta, että mitä niistä tulisi. Nyt sitten tartuin vadelmanpunaiseen lankaan, joka oli niin herkullisen näköistä ja tuntuista, että siitä oli suorastaan pakko tehdä jotain!

Ja koska en ole suurten projektien ihminen (verhoilussa ehkä), päätin kutoa langasta slipoverin lempitytölleni Adelelle, joka on pieni kuin keijukainen ja vaaleaverikkö, joita punainen väri tuntuu aina pukevan. Slipoveri siksi, että olen liian malttamaton ja ehkä jopa laiska kutomaan hihat... Otin summittaiset mitat tytöstä ja lähdin rakentamaan kokonaisuutta ilman ohjetta, kuten aina. Halusin eteen palmikoita ja neuloinkin niitä loppujenlopuksi kolme pikkuruista rinnakkain. V-aukon sijaan tein pyöreän pääntien. Ja lopputulos on tässä!

Adelen slipoveri.

Olin ostanut samaista lankaa myös harmaana ja vaaleanpunaisena ja sehän on yhdistelmä, joka ei koskaan petä. Mielessä alkoi hahmottumaan kuva säärystimistä, sellaisista, jotka sopivat nilkkureiden tai pikkukenkien päälle. Sellaiset puolihuolimattomat, joissa olisi pieniä yksityiskohtia ja yllätyksellisyyttä.

Säärystin vielä alkutekijöissään.

Aloitin neulomalla tasaraitaa leveällä resorilla, ja ensiajatus lyhyistä säärystimistä kaatui, kun halusinkin lisää raitoja... Loppujen lopuksi säärystimistä tuli pitkät, polven alle ulottuvat.

Viimeistelty versio.

Nappihulluna halusin säärystimiin tietenkin nappeja, joten virkkasin ulkoreunaan pylväillä pientä koukeroa, ikään kuin kohdat, joihin kiinnittäisin napit. Nappejahan meikäläisellä riittää, mutta kun laatikot ovat täynnä epämääräisiä kokoelmia, yhteensä 22 samanlaisen napin löytäminen oli hieman haasteellista. No, onneksi löytyi. Lisäsin säärystimeen herkkyyttä ompelemalla säärystimen yläreunaan joustopitsiä. Alareunan jätin tarkoituksella auki, jotta säärystin laskeutuisi nätisti kengän päälle.

Eli kaikki hyvin, lukuunottamatta sitä, että säärystimellä ei ole vielä paria ja sen tikuttaminen on vielä edessä. Miten se tuntuukin aina yhtä turhauttavalta aloittaa sama rumba alusta. Mutta eiköhän tuo kannata. Näistähän tulee suorastaan kadehdittavat ja katseenkestävät!

Syksyn satoa ja opiskelua

Joskus on työn alla tämä kirjoittaminen. Nytkin on jumittanut jo monta viikkoa, kuukausia suorastaan. Elämäni on tällä hetkellä täynnä niin suuria muutoksia, ettei vain aina riitä kapasiteettia kaikkeen vaikka kuinka haluaisi.

Pelkästään jo koulu, olkoonkin koulupäivät vain keskiviikko- ja torstai-iltaisin, vie aikaa ja ajatuksia paljon. Opimme koko ajan uutta, materiaaleista, teollisuuskoneiden käytöstä, työtavoista. Eikä hommaa ainakaan helpota se, että käyn koulua ruotsinkielellä, vaikka kuinka ruotsia osaava ihminen olenkin. Finlandsvenska är inte samma sak kuin oma riikinruotsini, ja tunnen itseni välillä niin pöljäksi, kun vielä ei ihan kaikki inside-vitsit mene perille. Mutta opin koko ajan, muunmuassa sen, että koska ruotsiksi ei ole olemassa verbiä käyttää saumuria (onko itseasiassa suomeksikaan?), me oikaisemme vähän suomenkieleen eli vi saumurerar :) Mutta ihania koulukavereita, ja intoa ja motivaatiota tuntuu riittävän kaikilla.

Tältä koulussa näyttää.

Koulussa työskentely on hyvin käytännönläheistä. Saamme tehdä omia töitä tai asiakkaan tuomia asiakastöitä. Työt ovat sellaisia, että voimme harjoitella jo osaamaamme tai sellaisia, joita meidän on tarkoitus opetella opetussuunnitelman mukaan. Tällä hetkellä harjoittelemme paljon ompelemista, esimerkiksi sohvatyynyjen päällystämistä. Asiakastöissä saamme myös hyvää oppia hinnoittelusta ja siinä huomioonotettavista asioista. Ja kyllä, jopa niitit ja nupinaulat hinnoitellaan :)

Teollisuuskoneella terenauhaa. 

Haasteista suurin: vetoketju ja pyöreät kulmat. Nyt onnistuu!

Vaikka läsnäolopäiviä koululla vaaditaan vain nuo keskiviikko- ja torstai-illat, opiskelumme lasketaan kokoaikaiseksi, joka tarkoittaa, että muuna aikana harjoittelemme ja teemme ompelu- ja verhoilutöitä omatoimisesti.Yhtä sun toista onkin meneillään, töitä, joista olen todella kiitollinen ja toivottavasti myös "asiakas". Onneksi niitä on ihan omasta takaa: harjoitustöitä, mahdollisuus etukäteiskokeilla mitä verhoilijan työ on, mutta sillä takaportilla, että hei, olen vielä opiskelija, parin vuoden päästä vasta ammattilainen.

Mutta tehdyistä harjoitustöistä:

Ihan ite ideoin, että mistälie vesiruo'osta tehdyt, kissojen kynsimät istuimet muuten hyvässä kunnossa olevissa tuoleissa saadaan uudistettua siten, että viritän (sananmukaisesti, kun satulavyöt ovat tarpeeksi kireällä, ne soivat) vyöt, laitan päälle pehmustetta ja uuden kankaan. Ennen-kuvaa en tajunnut ottaa, mutta ihan kelpo jälkeen-lopputulos tuli.

Tuolista tuli kuin uusi!

Naapuri oli laittanut tämän nojatuolin ulkoruokintaan parvekkeelle jo alkusyksystä. Säälin sitä ja kerran ohi ajaessani lupasin ottaa sen hellään huomaani. Onneksi omistaja oli samaa mieltä, ja roudasin sen till min pysselrum ja tein taikojani. Eilen kiikutin tuolin omistajilleen parempana kuin ever ja tänään sain parhaan kiitoksen ikinä. Teini-iässä oleva tyttö, jonka huoneeseen tuoli oli luvattu, totesi lopputuloksen olevan parempi kuin hän olisi ikinä kuvitellutkaan. Tekijä kiittää!!!

Dramatiikkaa...

Ystävän uusiin liiketiloihin päällystin sohvan. Vanhakaan ei ollut huono, muttei liila sitten vaan istunut kuvaan. Uusi kangas kehiin ja yksi viikonloppu, niin sohvasta tuli tummansininen. Kumma, emäntäkin talossa on hyvin tummansininen :) Lisäksi tein tällaisia pikkutyynyjä, helpotusta luentojen ajaksi istumiseen kivikovalla vaneerituoleilla. Tyynyihin lisäsin keskelle napit, tuomaan ulkonäköä ja pitämään pehmusteet paikoillaan.

Tässä vähän maistiaisia aikaansaannoksistani. Muitakin käsitöitä olen tehnyt, mutta niistä toisen kerran. Tällä kertaa vähän lyhyemmällä tauolla kuin viimeksi.

Tämä bloggaaja palasi kesälaitumilta!

Vähän hiljaista on ollut tällä blogirintamalla. Kirjoittelin viimeisen jutun kesäkuussa ja nyt ollaan jo elokuun lopussa. Huhhuh. Olen ollut kesänvietossa mökillä, jossa ei nettiyhteyksiä ole juuri kuin kännyn kautta (mokkulaa en ole vaivautunut hankkimaan), joten kovin pitkästä stoorista olisin varmaan saanut sormikrampin...

Kesä oli ihana. Mökki on ihana. Olen onnekas, koska sain viettää minulle tärkeässä paikassa useamman viikon kesän kauneimpaan kohtaan. Sääkin kertoi omaa tarinaansa. Kun heinäkuun alussa matkaan lähdin, satoi vettä ja kun elokuussa viimein palasin, alkoivat vesisateet. Ja niiden välillä taisin vetää pitkähihaista ylle tasan kerran. Täydellistä!

Sain myös unelmien kesän siksi, että pitkäaikainen haave hevosista mökillä toteutui. Unelmaa olivat toteuttamassa naapurin isäntä, joka lupasi lainaan laidunmaata ja piti meidät kauroissa, isäni ja äitini, jotka uurastivat paikalle hulppean katoksen ja itse aitaukset, Tuija ja Ghita, jotka toivat omat heppansa Sulolle kaveriksi, luottivat Graafin ja Kajsan minun hoitooni ja olivat parasta ratsastusseuraa, sekä luonnollisesti Sulon omistaja Janna, joka malttoi olla ilman pollea koko tämän ajan. Ja toinen naapuri, joka lainasi menopelin vedenhakuun. Mönkkäri peräkärryllä on eri peli!

Sulo, Graaf ja Kajsa

Mökin ympäristössä on aivan mahtavat maastot, vaikkei Länsi-Suomelle tyypilliseen tapaan ihan hirveästi korkeuseroja löydykään. Metsäteitä, kangasmetsää, merenrantaa, vanhaa rautatien pohjaa löytyy sitten sitäkin enemmän, silmän kantamattomiin. Vielä jäi tutkittavaa ensi kesällekin, joten toivotaan, että sama kombo toteutuisi silloinkin.

Mönkkäri oli oiva apu myös luomispuuhissa.

Luonani mökillä kävi myös ihania vieraita. Ystäviä vuosikymmenten takaa ja uudempia tapauksia myös. Vieraita tuli kauempaakin, mm. serkkutyttö Johanna Göteborgista ja Miron "sisko" Zoe Englannista. Vain mainitakseni muutamia :) Pojatkin viihtyivät, jopa yllättävänkin pitkään. Ja vaikkei mökillä vielä saunaa olekaan, ei se tahtia haitannut. Vaatimattomampaan menoon tarjolla oli yleinen kunnan ylläpitämä sauna ja uimaranta ja vaativampaan makuun sauna ja palju lämpenivät isän ja äidin luona.

Pihasaunailua ja paljuilua

Koirat viettivät myös elämänsä kesää. Finita kunnostautui hevoskuiskaajana ja myyrien pyydystäjänä, välillä sitä sai huudella kotiin ihan yötä myöten. Osan kesästä kanssamme vietti espanjankoira Max, jolle elämä oli yhtä suurta ihmettä. Mutta Max löysi uuden kodin Turusta ja vaihtoi nimensä Kyöstiksi. Ja viimein löytyi se oikea koira täyttämään Figon jättämää suurta tyhjyyttä. Alicantesta saapui elokuun alussa pieni Panchita-tyttönen, joka myös vaihtoi nimensä paremmin suomalaiseen suuhun sopivaksi. Hän on nyt Mila ja sulostuttaa päiviämme aamusta iltaan ja pitää Finitankin iloisena.

Finita metsästyspuuhissa

Pappa ja Max

Minä ja Panchita aka Mila

Kirppiksillä tuli käytyä ja kirppislöytöjä tuli tehtyä. Mökin kuisti sai entisöidyn hattuhyllyn ja minä upean päreestä tehdyn ison ostoskorin. Syvärauman asukkaiden järjestämä kirppistapahtuma oli mahtava, johon osallistui yli 60 syväraumalaista kotia. Alueella oli kahden päivän aikana liikkeellä todella paljon ihmisiä, hyväkuntoista tavaraa ja iloista mieltä. Päätöspäivänä viimeisessä kohteessa minä räjäytin oman henkilökohtaisen pottini, sain nimittäin uudenveroista vaatetta todella huokeaan hintaan pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Mm. 4 parit farkkuja (Guess, Marc Aurel jne. ) yhteensä 4 euroa. Onneksi olimme myyjän kanssa niin samankokoiset!

Virallinen kesä mökillä päättyi viime sunnuntaina, jolloin olimme kutsuneet kylän asukkaat visiitille. Moni on ollut utelias näkemään, mitä mökille on tapahtunut kaikkien näiden remonttivuosien aikana, joten halusimme antaa mahdollisuuden nähdä muutos omin silmin. Väkeä tulikin mukavasti paikalle ja parituntinen vierähti nopeasti makkaraa syöden ja mummin herkkuja maistellen. Mukava oli kuulla ihmisten

tarinoita siitä, miten yksi oli käynyt talossa pienenä hiustenleikkuussa ja toinen oli viihtynyt lapsettoman pariskunnan "lainalapsena".

Mutta nyt arki jatkuu Veikkolassa. Aurinko paistaa ja vettä sataa, kuten alkusyksyisin on tapana. Verhoilu- ja käsityörintamallekin kuuluu hyvää, mutta omistan niille ihan oman kirjoituksen. Kyllä näillä kesän muistoilla jaksaa varmasti pitkälle talveen ja sitten voikin jo alkaa suunnitella uutta kesää mökillä.

Mustalaisleiri muuttaa mökille

Huomenna alkaa kesä. Virallisesti. Tänään pakkailen tavaroita ainakin kuukauden tarpeisiin: vaatteita, ratsastuskamoja, käsitöitä, työkaluja. Sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä lomallansa tarvitsee.

Meitä onkin nyt useampi lähtijä. Ei niinkään kaksilahkeisia, mutta sitäkin useampi nelijalkainen. Sulo, Suomen suloisin suomenhevonen matkustaa omassa yksiössään, eli trailerissa koko pitkän matkan mehevän ja tuoreen ruohon äärelle. Tähän asti vihreä on ollut vain hetkellistä herkkua, kun on päässyt hiukan maistamaan ratsastuksen jälkeen, ettei maku pääsisi unohtumaan.

Perillä odottavat Suomen toiseksi suloisin suomenhevostyttö Kajsa ja minullekin uusi tuttavuus friisiläisruuna Graaf. Eiköhän sillä poppoolla yksi kesä mene, luulisin. Isä ja äiti (ja puoli kylää, siltä tuntuu) on viikon aikana rakentanut laitumelle katoksen, pystyttänyt aidantolpat ja vetänyt sähkölangat. Siinä ne heposet sitten ovat aivan käden ulottuvissa joka päivä... Eihän tällaista onnea ole kuin unissa, ehkä.

Lisäksi lähtee koiramme Finita, tottakai. Hän on jo tottunut mökkeilijä, pitää myyrät ja sammakot ojennuksessa ja on varsinainen pro lintujen pesäpuuhien seuraamisessa. Kun aamulla aloittaa, on illalla niin naatti, että kiipeää vapaaehtoisesti jyrkät vintinportaat ja unohtaa jopa minun vahtimisen.

Uusimpana leirinjäsenenä mukaan pääsee vasta eilen Espanjasta kotiutunut tummasilmäinen hurmuri, Max. Max on vuoden ikäinen, pentumainen, mutta yllättävän rauhallinen tapaus, joka tuli meille odottamaan pääsyä omaan kotiin. Tiedä sitten tarviiko sitä kauempaa hakea, mutta lähdetään nyt ainakin kokeilemaan, miltä yhteiselo tuntuu.

Pentu tuntuu olevan varsin avoin ja hellyydenkipeä, joten ainakin alku näyttää lupaavalta. Mutta mikä siinä on, että kaikki espikset (kahden koiran kokemuksella) on niin omalaatuisia excuse my language pissallakävijöitä?? Finita meille tullessaan kyykkäsi ihan minne vaan, keskelle tietä, mieluiten puolijuoksussa, kun taas Max, joka on siis poikakoira, ei nosta jalkaa eikä sen enempää kyykikään. Lorottelee vaan mennessään eikä edes merkkaile, jossa taas Finita (tyttökoira) on tänäkin päivänä mestari. Ei ymmärrä. Kadulla on vissiin niin kiire koko ajan, eikä kai siellä ole vihreää eikä nurmikkoja niin tarjolla. No, Finitan tavat muuttuivat "suomalaisimmiksi" aika pian, joten ehkä tuolla gigolollakin on vielä toivoa...

Mutta takaisin mökille. Kelitkin näyttävät paranevan loppuviikosta eteenpäin, joten eiköhän me pärjätä. Villa su Casan ovi on ystäville aina auki . Pojatkin ovat tulossa kukin aikanaan, ja tuntuvat olevan innoissaan jopa hevosista ja niiden hoitamisesta.

Ja minulla riittää hommia eläinten ja ystävien lisäksikin. Ikkunanpokien ja aitalautojen maalaamista, huussin tuunaamista, verhoiltavien huonekalujen riisumista, mattopyykkiä, ratsastamista. Otan luonnollisesti myös kutimet ja virkkuukoukut mukaan, ja ompelukonehan siellä onkin jo.

Ja ajatella, saan aamuisin herätä valoon, kävellä aamukasteessa ja kuunnella elämää.